Vain hullut tarvitsevat terapiaa

Minulla on 15 vuoden takaa eräs mieltäni hieman järkyttänyt kokemus, jonka johdosta aloin kärsiä paniikkikohtauksista ja  kävin psykologin juttusilla yhteensä kymmenen kertaa. Vuonna 2012 kävin jälleen muutaman kerran turisemassa psykologille, kun elämässä oli jokseenkin hankalampi ja kuormittavampi jakso. Tänä päivänä uskon, että masennukseni ja pakkoajatukseni alkoivat oireilla jo niihin aikoihin.

Kuten viime tekstissä kerroinkin, oli elämäni melko hektistä vielä monta vuotta MS-tautiin sairastumisen jälkeen. Pahinta aikaa elettiin pari vuotta diagnoosin jälkeen, kun kieltovaihe oli muuttunut hällä väliä vaiheeksi. Koin, ettei minulla ollut mitään kontrollia siihen, mitä elämässäni tapahtui, joten luovutin kokonaan. Ihan sama, kun asioita vain tapahtui halusin tai en.

Näihin aikoihin vietettiin muutaman ystävän kanssa sinkkuaikoja ja viikonloput kului enemmän tai vähemmän yöelämässä juhlien. Suhtauduin MS-taudin lääkitykseen hyvin negatiivisesti, ja piikitin kun muistin, jos muistin. Voin koko ajan henkisesti huonommin, vaikka tanssilattialla jalka vipatti kovemmin.

Loppuvuodesta olin siinä pisteessä, etten enää halunnut jatkaa samalla tavalla. Asioiden oli muututtava. Kontrollikäynnillä vihdoin myönsin neurologilleni, ettei asiat sujuneet kovin mallikkaasti. Hän otti tilanteesta heti kopin ja teki lähetteen kriisipolille, jonne sainkin ajan jo seuraavalle päivälle.

Seuraavana päivänä suuntasin siis psykiatrin arvioon. Puolentoista tunnin aikana oksensin koko elämäntarinani psykiatriraukan korville. Pysyin täysin tyynenä ja tuntui kuin olisin selostanut jonkun muun elämää. En ollut ylipätään itkenyt kertaakaan vuoteen, vaan olin lähinnä turta.

Käynnin aikana heräsi epäilys kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, sen verran lujaa oli mennyt. Mutta mitkään testit eivät tätä puoltaneet. Oikeastaan mistään testeistä ei tullut ilmi kunnolla mitään mielenterveyden sairautta ja lopulliseksi diagnoosiksi sain yleistyneen ahdistuneisuushäiriön. (Jos haluat tietää siitä lisää niin klik klik ).

Päädyin kriisipolin psykologin vastaanotolle paria päivää myöhemmin ja lopulta kävin häntä tapaamassa säännöllisesti yli puolen vuoden ajan. Psykoterapiaa väläyteltiin jo aika aikaisessa vaiheessa, mutta kieltäydyin täysin. Terapiassahan käy sellaiset, joilla on lapsuuden traumoja tai jotain oikeita ongelmia. En missään nimessä kokenut olevani riittävän sairas, jotta voisin mennä terapiaan.

Vei monta kuukautta, ennen kuin olin luonut riittävän luottamussuhteen psykologiini ja pystyin laskemaan suojamuurini. Sitten tultiinkin alas ryminällä ja kaikki vuosien aikana kertynyt paha olo nousi pintaan. Haavat, jotka olin teipannut kasaan repsahtivat auki, ja tuntui etten saa edes henkeä. Itkin valtoimenaan seuraavat käynnit.

Pikku hiljaa aloin harkita terapian mahdollisuutta, kun sitä niin kovin suositeltiin. Ymmärsin, ettei kapasiteettini enää riittänyt yksin pärjäämiseen. Sairastuminen olikin paljon suurempi kriisi kuin olin osannut ajatellakaan ja koko identiteettini oli mennyt sekaisin. En ollut ollut aiemmin kykeneväinen käsittelemään sairastumista, vaan olin haudannut sen kaiken touhuamisen alle. Pärjäsin niin kuin reippaan tytön kuuluu pärjätä.

Olin kovin onnekas ja psykologillani oli heti suositella minulle psykoterapeuttia. Otinkin häneen yhteyttä ja olen nyt ollut hänen asiakkaana yli kaksi vuotta. Ja se on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut.

MS-potilailla on tutkitusti puolitoistakertaa suurempi riski masennusoireisiin kuin muulla väestöllä. Taudin ennakoimattomuus, oirekuvan vaihtelevuus, fatiikki ja neuropsykologiset oireet ovat omiaan kasvattamaan riskiä.

Mielenterveyteen ja sen ongelmiin liittyy edelleen vahvoja stigmoja. Harva haluaa julkisesti huudella terapiastaan tai mielialalääkityksistään. Minunkin ensi ajatukseni terapiaan hakeutuessa oli, että olenko nyt hullu. Että tähän on tultu, olen viallinen. Tämä mimmi on sekaisin.

Nykyään näen asian niin, että mielen hoito ei eroa fyysisen kehon hoidosta. Joku paikka kremppaa, niin mennään lääkäriin, hierojalle tai fysioterapiaan. Kuntoa pidetään yllä liikunnalla. Myös psyykettä tulee hoitaa, jotta arjessa jaksaa kaiken kiireen ja vaatimusten keskellä. Hullu ei ole se joka menee terapiaan, vaan se joka ei hoida itseään.

Terapian aikana olen oppinut itsestäni enemmän, kuin viimeisen 30 vuoden aikana muutoin. Minulla ei ole lapsuuden traumoja, vaan lapsuuteni on ollut hyvinkin turvallinen ja onnellinen. Persoonana olen kuitenkin suorittaja ja hyvin ankara itselleni. Olen yliempaattinen ja saatan huolehtia kovastikkin muista ihmisistä ja maailman tilasta, mutta samaan aikaan vaadin itseltäni mahdottomia.

En koskaan ymmärtänyt olevani perfektionisti, sillä mielikuvissani perfektionistit ovat kympin jumpparityttöjä, jotka itkevät kun kokeesta tulee kymppi miikka. Itsehän olin koulussa semmoinen keskiverto kasin tyyppi, eikä se kyllä koskaan kovin paljoa stressannut. AMK:ssakin mottoni oli ykkönenhän riittää, sillä kun pääsi kurssista läpi.

Ulkonäöstäkään en ole liiemmin koskaan ottanut paineita, vaan olen painellut pitkin kyliä tyytyväisenä tukka sekaisin ratsastusvaatteissa ja kuraisissa saappaissa. Sen lisäksi olen aina ollut tässä suhteessa vähän laiska, meikkien pois peseminen iltaisin on tänä päivänäkin liian vaivalloista, joten kuljen ilman.

Mutta niin vaan minussakin asuu pikku perfektionisti, joka näkyy muilla elämän osa-alueilla. Minun on pitänyt olla erittäin hyvä ystävä ja aina tavoitettavissa. Kierrättää tunnollisesti. Olla järjestelmällinen. Olla paras tyttöystävä, tytär, kaikkien tukena ja vuoden työntekijä.

Ihan hyviä tavoitteitahan nuo ovat, mutta kun niihin yhdistää neuroottiset pakkoajatukseni, niin ollaan väärillä vesillä. Olen mun muassa kierrättänyt pakonomaisesti, sekä laskenut päivittäistä vedenkäyttöäni ja sähkönkulutusta, koska maailman pelastuminen tuholta on ollut about siitä kiinni. Pahimpina aikoina mieltäni hallitsi esimerkiksi ajatus, että jos tein jotain ”väärin” joku läheisistäni kuolee. Iltaisin kävin läpi mantraa, jossa olin tietoisesti kiitollinen perheestäni, ystävistäni ja koirastani, sillä jos en sitä olisi tehnyt,olisi jotain kauheaa tapahtunut. 

En kyennyt hyväksymään MS-taudin mukanaan tuomaa väsymystä vuosiin, vaan olin jatkuvasti sitä mieltä, että tein jotain väärin. Rankaisin itseäni surutta kaikista pienistäkin erehdyksistä.

Mieleni muuttaa kaiken informaation säännöiksi, joita on noudatettava. Jos saliohjelmassa lukee, että treenejä on neljä viikossa ja keskiviikko on jalkapäivä, ei mieleni pysty hyväksymään mitään muuta. Ei kolmea treenikertaa, ei jalkapäivää torstaina. Tietyissä asioissa olen täysin mustavalkoinen ja joko-tai- ihminen. Jos en päässyt salille sitä neljää kertaa viikon aikana, en mennyt ollenkaan.

Joskus luin, että marjoja tulisi syödä 200g päivässä. Seuraavan kuukauden punnitsin tasan 200g mansikoita ja mustaherukoita aamupuuron joukkoon. Ei 190 grammaa, ei 210 grammaa. Kerran mansikat oli loppu ja ajattelin ottaa sen sijaan ananasta (tuore ananas kaurapuuron joukossa on muuten ihan sika hyvää!). Sain slaagin, koska nythän marjamääräni ei täyttyisi. Jep jep.

Tänä päivänä olen päässyt lähes kaikesta tuosta eroon. Vieläkin toisinaan havahdun joidenkin asioiden äärellä, kun tiedostamattani toimin jonkun ”säännön” mukaan. Mutta alkuun se oli hankalaa, sillä en tiennyt olevani kummallinen tässä asiassa. Olen ollut tällainen kovin pitkään, joten en ollut osannut pitää sitä outona tai ymmärtänyt, että muut eivät toimi samalla tavalla.

”Sääntöjen” määrä elämässäni korreloi suoraan vallitsevan ahdistuksen kanssa. Nykyään kun ei juurikaan ahdista pystyn ottamaan renommin. Olen myös tietoisesti harjoitellut päästämään irti näistä elämääni kontrolloivista ”säännöistä”, jotka ovat ihan itse keksimiäni. Mutta tähän pisteeseen en olisi päässyt ilman terapiaa. Ilman, että joku osoitti minulle missä meni vikaan ja auttoi löytämään keinot, joilla päästä niistä yli. Siihen on mennyt yli kaksi vuotta.

Psykologin juttusille pääsee oman terveyskeskuksen tai vaikka työterveyden kautta. Sitä kautta voi tarvittaessa käynnistää myös haun psykoterapiaan. Ei ole väärin hoitaa itseään jos ahdistaa tai masentaa. Elämän kriiseistä ei tarvitse selvitä yksin. Jos pääsisin ajassa taakse päin ottaisin nuorempaa itseäni kädestä kiinni ja sanoisin, että mennään yhdessä.

Pitäkää huolta itsestänne <3

Tämän jutun kuvat on ottanut Patricia Bertenyi, jota voitte käydä seuraamassa instagramissa @pgbfoto ja www.pgbfoto.com. Kiitos Patu <3

Lue myös

2 kommenttia

  1. Olipa hyvä postaus. Näistä asioista pitäisi puhua paljon enemmän, koska edelleen mielenterveydellisiä asioita pidetään tabuna. Se on niin surullisia, koska monella olisi niin paljon helpompi elämä, jos käsittelisi asioita. Itse olen saanut paljon apua ja enkä sitä salaa lainkaan. Se on ollut niin merkittävä osa elämässä, että miksi salaisin. Haluan mahdollisimman helppoa elämää ja siihen pääsen mm silleen, että käsittelen asioita ammattihenkilön kanssa.

    1. Kiitos kommentista! Olen ihan samaa mieltä, että näistä täytyy vaan rohkeasti puhua ja tuoda esille, kuinka suuren avun voikaan saada. Ihanaa kevään alkua ☺️☀️ – Maria

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.