I’m back!

Taas on vierähtänyt aikaa kirjoittamisesta. Syynkin tiedän. Elämässä on tapahtunut asioita, jotka ovat vaatineet sulattelua, enkä jostain syystä pysty kirjoittamaan niistä, ennen kuin olen saanut itse rauhassa sopeutua. Samaan aikaan tuntuu myös tyhmältä kirjoittaa mistään muusta. Se tuntuisi valehtelulta, vaikkei sitä olekaan, enkä ole tilivelvollinen henkilökohtaisista asioistani kenellekään. Elämässä tottakai tapahtuu kaikkea muutakin, mutta en ole niistä kyennyt kertomaan, sillä tämä asia on ollut niin hallitsevana mielessä. Olen perustanut tämän blogin kertoakseni vaikeista asioista ja luodakseni vertaistukea muille, ja siksi täällä on vaikea esittää kaiken olevan kuin ei mitään, kun samaan aikaan pinnan alla kuohuu.

Instagramissa olen jo puhunutkin aiheesta moneen kertaan. Mutta näppäimistön ääreen istuminen on tuntunut liian vaikealta. Jostain syystä tämä tuntuu henkilökohtaisemmalta. Instagramin storyt elävät vain 24 tuntia, blogipostaus niin kauan kuin blogin pidän julkisena. Tiedän, että edelleen uusia lukijoita löytää blogin pariin tekstien kautta, jotka olen kirjoittanut yli kaksi vuotta sitten. Jostain syystä blogin edessä olen enemmän haavoittuvainen.

Tänään kuitenkin heräsi tunne, että on aika.

Keväällä kirjoitin voivani hyvin MS-taudin suhteen. Väsymyksestä puhuin jo tuolloinkin, mutta en ehkä itsekään käsittänyt, miten lamaannuttavaa se olikaan. Väsymyksestä ja jatkuvasta selviytymisestä oli tullut uusi normaali, en tiennyt enää muusta. Oletin elämäni vain olevan tästä eteenpäin sellaista.

Toukokuun alussa menin työterveyslääkärille jo helmikuun lopusta asti vaivanneiden selkäkipujen vuoksi. Sain lähetteen fysioterapeutille ja ajan jo seuraavalle päivälle. Vedin jumppahousut jalkaan ja lähdin fyssarin vastaanotolle luullen saavani ohjeita miten vetreyttää selkää ja treeniohjeita. Lähdin tunnin jälkeen silmät itkemisestä punaisina. Samalla sain bumerangina takaisin ajan lääkärille seuraavalle päivälle. En vieläkään oikein tiedä mitä edes tapahtui, mutta tuon fysioterapeutti käynnin jälkeen jäin heti seuraavana päivänä sairaslomalle, jolla olin 11 viikkoa.

Fysioterapeutti haastattelullaan avasi jonkun lukon ja myönsin eläneeni jaksamisen äärirajoilla jo kauan. Olin joutunut oravanpyörään, jossa uupumus pahensi fyysisiä oireitani ja niiden kompensoiminen uuvutti lisää. Töissä oli ollut vaikeaa jo jonkin aikaa. Kaikki vapaa-aika kului palautumiseen. Tein päässäni jatkuvasti laskelmointeja ja aikatauluja milloin ehtisin levätä ja stressasin jatkuvasti levon riittämättömyydestä. Harrastuksista olin luopunut jo muutama vuosi sitten, enkä ollut pitkään aikaan jaksanut liikkua yhtään. Jos haaveilin lenkillä käymisestä tai perheen tai ystävien näkemisestä, alkoi päässäni välittömästi laskelmoinnit milloin joutuisin takaisin töihin, mitä jos en palautuisikaan riittävästi siihen mennessä, kuinka pitkä työputki oli edessä, kuinka pitkät vapaat sen jälkeen ja oliko niille päiville sovittuna jotain.

Elin jatkuvasti elämääni monta viikkoa eteenpäin, sillä uupumus oli kokoaikainen seuralainen, josta en ehtinyt päästä eroon missään kohtaa. Kuppini oli ikään kuin ääriään myöten täynnä, ja jos se jossain kohtaa ehtikin tyhjentyä edes puolilleen, oli se jo seuraavana päivänä täynnä uudestaan. Alla oli viimeisen 8 vuoden väsymys, josta ei niin helposti vaan toivutakaan.

Heti sairasloman alkaessa alettiin puhua työaikaprosentin laskemisesta, osasairauspäivärahasta, osakuntoutustuesta ja osasairauseläkkeestä. Tuijotin lääkäreitä silmät ympyräisinä hoomoilasena. Kesti hetki tajuta, että tilanne oli oikeasti niin paha. Että tästä ei nyt selvitäkkään parin viikon saikulla. Olin itsekin aika sokaistunut tilanteelleni ja kuten sanoinkin, siitä oli tullut uusi normaali. Ei ollut normaalia olla energinen ja jaksava. Ei ollut normaalia, että jaksaa tehdä jotain työpäivien jälkeen tai niiden välissä. Ei ollut enää normaalia, että minä lenkitin koiraa tai kävin harrastuksissa. Normaalia oli selviytyminen.

Ei mennyt kuin ehkä viikko tai pari sairasloman alusta kun fyysinen kuntoni lähti laskuun. Oikea jalka ei enää tuntunut normaalilta ja aika pian lähti kävely vaikeutumaan. Jalka oli tönkkö, laahaava ja kävely klenkkaavaa. Samaan aikaan oikean käden voimat heikkenivät. Pahenemisvaihe iski päälle voimakkaampana kuin aikoihin. Tuntui, että kroppa vihdoin luovutti. Enää ei tarvinnut suorittaa ja pärjätä.

Yhtenä osasyynä oli epäilemättä myös taustalla ollut pitkä lääketauko raskausyrityksen takia. Lopputulemana raskaushaaveet heitettiin taas kerran hetkeksi romukoppaan ja infuusio annettiin alle viikon varoitusajalla. Mabthera on aina imenyt minusta voimat infuusiopäivänä, mutta tällä kertaa olotila tiputuksen jälkeen oli suorastaan järkyttävä. Sydän hakkasi rinnassa niin lujaa, että luulin sen paukuttavan tiensä ulos läpi kylkiluiden hetkenä minä hyvänsä. Jopa Kimmo kiinnitti huomiota kaulalla kiivaasti sykkivään suoneen. Samalla tuntui, ettei yksikään käsky aivoista välitynyt raajoihin, eikä voimaa ollut nimeksikään. Olin uupunut jäykistynyt patukka sohvalla.

Onneksi tämän jälkeen vointi lähti kuitenkin kohenemaan nopeasti ja kävely sujuu taas yhtä hyvin kuin ennenkin. Oikeassa jalassa on tunnon alenemaa ollut jo pari vuotta, mikä aiheuttaa hieman tasapainovaikeuksia, mutta ulkopuolelle kävely näyttää normaalilta. Saan taas pullot auki itsekin ja oikeassa kädessä on puristuvoima normalisoitunut. Mutta väsymyksestä toipumiseen meni viikkoja.

Oli aika alkaa tarkastelemaan omaa tilannetta tarkemmin ja syitä, jotka tähän tilanteeseen johtivat. Sain aivan hurjasti vertaistukea Instagramissa ja tarinat toistuivat hyvin samankaltaisina. Oli koitettu pärjätä liian pitkään ja lopulta työajan pienennys oli tuonut helpotuksen ja oman elämän takaisin. Panikoin rahasta, identiteetistä, vammaisuudesta ja vielä vähän lisää rahasta, kunnes lopulta hyväksyin tilanteen. En ole siinä kunnossa, että 100% työaika tulisi kysymykseen. Tämä tapahtui paljon aiemmin kuin mitä olin ajatellut, mutta sillepä ei nyt voi mitään. Aloin kahlata läpi infoa osasairauspäivärahasta, osakuntoutustuesta, sairaseläkkeestä ja miten nämä vaikuttavat tuloihin. Kirjoitan niistä ihan oman postauksen, koska siinäpä vasta suo perus tallaajalle ymmärrettäväksi.

Lopputulema kaikella on se, että palasin töihin syyskuussa osasairauspäivärahan turvin 60% työajalla. Nyt on pidetty kaksi työkykyneuvottelua ja laitettu hakemus KEVAan osakuntoututukea varten. Tällä hetkellä tuntuu naurettavalta, että miksi ihmeessä olin niin vastaan tässäkin asiassa. Elämänlaatu on parantunut varmaan 200% työajan vähentämisen jälkeen, olen jaksanut käydä jo vähän salillakin, enkä ole läheskään niin väsynyt tai stressaantunut. Siis pelkästään positiivisia vaikutuksia.

Instagramin puolella on toivottu paljon, että kertoisin kokemuksia näihin liittyen ja minähän kerron. Mutta palataan niihin toisessa blogitekstissä. Olipa kiva kirjoittaa taas ja palata tänne. Ihanampaa jos joku vielä eksyy tämän lukemaan näin pitkän tauon jälkeen <3

Terkuin

Lue myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.