Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa jutun ystävästäni Jonaksesta. Jonas sairastaa myös MS-tautia ja pyörittää Kimito Brewing-nimistä pienpanimoa Kemiönsaarella. Kesälomareissun yhteydessä piipahdimme panimolla ja istutin Jonaksen haastateltavaksi.
Moikka! Kerro kuka sä olet?
Olen Jonas Sahlberg, 38-vuotias, ja olen tällainen alkoholialan sekatyöläinen. Sairastuin MS-tautiin viitisen vuotta sitten. Ensioireeni oli näköhermon tulehdus, jolloin oikea silmäni meni käytännössä sokeaksi. En yleensä juokse kauhean nopeasti lääkäriin, mutta tällä kertaa menin kun en enää oikealla silmällä tunnistanut tytärtäni. Kävin ensin silmälääkärissä, josta sain lähetteen TYKSiin ja siitä lähti pyörä pyörimään. Sain myöhemmin näköhermon tulehduksen uudestaan samaan silmään. Silmän näkökyky on lähes palautunut, mutta värit ovat hieman kärsineet. Nämä ovat käytännössä olleet ainoat oireeni sen lisäksi, että olen kroonisesti väsynyt.
Omistat Kimito Brewing- nimisen pienpanimon, mistä ajatus siihen lähti?
Se tapahtui noin puolitoista vuotta sairastumisen jälkeen. Olen ollut alkoholialalla koko ikäni töissä. Minulla oli ollut jo aiemmin kiinnostusta omaa firmaa kohtaan, mutta suurin syy miksi uskalsin lähteä yrittäjäksi oli kyllä tämä MS-tauti. Sairastuminen niin sanotusti laukaisi kaikki pelot. Ajattelin, että jos minulla on jo nyt päässä vikaa, niin miksi edes mietin, annetaan mennä vaan. Siperia opettaa kyllä, mutta sieltä kulkee nykyään myös busseja 😉 .
Ajatuksena oli myös perustaa menestyvä firma, joka myöhemmin turvaa perheen toimeentuloa jos oma kuntoni heikkenee. Toiveena on, että tulevaisuudessa voimme palkata panimolle työntekijän tekemään fyysisemmät työt jos en niihin itse pysty. Voin kuitenkin vaikka pyörätuolista toimia firman ”aivoina” ja hyödyntää ammattitaitoani niissä asioissa, joissa kukaan ei voi korvata minua. Ei sillä, että kukaan tällä hetkellä uskoo minun päätyvän pyörätuoliin, mutta kukapa tietää.
Sinulla on myös vaimo ja lapsia?
Minulla on vaimo Stina ja 2 lasta. Stina on firman toinen osakas ja työskentelee nykyään myös täyspäiväisesti panimolla. Ostimme juuri itsellemme firman kaikki osakkeet, joten ulkopuolisia osakkaita ei tällä hetkellä ole. Vietimme sen jälkeen täällä hallin pikku kopperossa ensimmäisen board meetingin niin, että paikalla oli vain minä, Stina, lapset ja vanhempani.
Firman aivoina ja luojana toimin varmaan minä, Stina puolestaan toimii kätenä. Hän on todella näppärä ja tykkää tehdä käsillään. Lapset ja vanhempani toimivat meidän kannustusjoukkoina. Isäni tekee puusta olutkoreja ja pullonavaajia, äitini ompelee käytetyistä mallassäkeistä kauppakasseja panimolle. Tämä homma on skaalattu niin, että jos jommalle kummalle meistä tapahtuisi jotain on firmalla vielä mahdollisuus pyöriä. Hetki sitten tosin muutimme isompiin tiloihin edellisten käydessä ahtaaksi.
Välillä minua ärsyttää kun Stina on niin rauhallinen. Mutta toisaalta en ikinä pystyisi olemaan jonkun kanssa, joka olisi minun kaltainen. Se ei vain toimisi. Omat energiatasoni heittelehtivät nollasta sataan kuin sydänkäyrä. Panimolla on ehdottoman tärkeää, että minä puhallan toimintaan energiaa ja Stina katsoo että homma pysyy raiteillaan. Stina vahtii, etten lähde ihan leijumaan ja palauttaa maahan, mutta ymmärtää myös luonteeni ja sen, että välillä minun on vain saatava tehdä sirkustemppuni. Jotka yleensä kyllä toimivat. Mutta esimerkiksi pullotukseen, joka vaatii usean tunnin tarkkaa työtä, minä en kykene. Olen aina ollut huono pitkää keskittymistä vaativissa tehtävissä.
Lapset olivat jo syntyneet kun sain diagnoosin. Poika on nyt 8- ja tytär 11- vuotias. Tyttäreni Isabel teki juuri koulussa esitelmän MS-taudista luokkakavereilleen omasta tahdostaan. Hän veti koko shown siitä, mikä on MS-tauti, mitä tarkoittaa fatiikki, tarttuuko sairaus muihin ihmisiin ja niin edelleen.
Tämä kuvastaa aika hyvin sitä, millaisia me ollaan. Lapset eivät olleet kovin vanhoja kun sairastuin, mutta alusta alkaen he ovat piikittäneet minua. Halusimme olla avoimia sairauden suhteen ja että he eivät pelkää sitä, että iskä menee kulman taakse ja kaikki ovat hiljaa kun se piikittää. Ajattelimme nimenomaan niin, että jos he näkevät sen ja ovat siinä osallisia, se ei luo ylimääräisiä pelkoja. Noin nuorelle jos sellainen jää alitajuntaan, niin se voi olla kehityksellekin vaarallista. Väitän, että lapsistamme tulee jopa parempia ihmisiä tämän sairauden takia. He tulevat funtsimaan ja tajuamaan asioita eri tavalla.
Mistä Kimitön olutta sitten saa?
Turku kohtelee meitä todella hyvin, sekä S- että K-ryhmän kaupat ovat ottaneet tuotteemme valikoimiinsa. Myös Turun ravintola skene on meille ystävällinen. Kesällä voi tulla tänne Kemiöön piipahtamaan suoraan panimon myymälään ja vaihtaa muutaman sanan! Juttelen myös mielellään MS-taudista jos joku haluaa, itselleni se ei ole minkäänlainen tabu.
Jonkin verran oluitamme on myynnissä myös muualla, mutta olemme keskittäneet tuotannon pääsääntöisesti Turkuun. Syynä tähän on Turun läheisyys maantieteellisesti ja panimomme pienet litrat. Tänä vuonna tulemme tekemään noin 40 000 litraa, mikä on verraten vähän. Esimerkiksi kaikkien tuntema Laitila tekee 11 miljoonaa litraa, ja olemme molemmat silti pienpanimoita. Molemmat on ikäänkuin autoja, mutta toinen vaan sattuu olemaan polkuauto ja toinen iso mersu.
Tänä kesänä oluitamme saa myös Viking Linen laivoista ja esimerkiksi Turku Food & wine -tapahtumassa tulevana viikonloppuna. Järjestän siellä lauantai-iltana myös tastingin oluistamme.
Olisiko teillä mahdollisuus kasvattaa toimintaanne?
Näissä tiloissa meillä olisi mahdollisuus kasvattaa melkeenpä kymmenkertaiseksi, mutta se ei ole tarkoitus. Tarkoitus on tehdä hyvää bisseä ja voida mahdollisimman hyvin. Arvot ovat muuttuneet aika paljon. Olen aiemmin ollut sellainen gloorian perässä juoksija. Ehkä olen vähän edelleenkin. Mutta kyllä se, että pystyn ajoittamaan työt niin, että voin lähteä kolmelta tiistaisin tyttären kanssa jalkapalloharkkoihin on niin paljon tärkeämpää. Vielä kuitenkin kykenen menemään hänen kanssa harkkoihin kun pystyn kävelemään. Ja pelaamaan sen verran mitä enää pärjään häntä vastaan 🙂
Entä lääkitys?
Minulla on käytössä Copaxone. Alkuun piikitin joka päivä, mutta nykyään käytössä on versio, jossa kolme kertaa viikossa riittää. Lääke toimii minulla tosi hyvin. Lääkärit ovat halunneet sen pariin kertaan vaihtaa, mutta itse en ole nähnyt sille syytä. Ainut on se, että pistospaikat ovat välillä kipeät ja loppuvat kesken. Syytänkin mun vatsamakkaroistani pistoskohtia 😀
Mutta sekin kertoo paljon siitä kuka olen, huumori on auttanut tosi paljon. Tykkään myös vähän shokeerata ihmisiä. Mielestäni sitä on ihan liikaa, että ihmiset saa jonkun diagnoosin, istuvat kotona ja miettivät sitä, että ne on kipeitä. Sen sijaan, että tekisivät aktiivisesti jotain asialle. Välillä ei tietenkään voi, kaikki ei pysty. Mutta se itkeminen ei auta, vaikka välillä hyvää tekeekin. Ja verkosto. Verkosto, verkosto, verkosto. Se on minun voimavara.
Olet kokeillut lääkitystä myös fatiikkiin?
Joo, modafiniilia. Kokeilin sitä ensimmäisen kerran viime syksynä ennen Turku Craft beer -festivaalia. Otin jo edeltävänä päivänä yhden kokonaisen pillerin, ja olin melko spiidattu kaksi vuorokautta, kävin todella kierroksilla. Olenkin sanonut, että kaksi bisseä, kaksi modafiniilia ja heräät Puolasta.. Nykyään käytän sitä kerran, kaksi viikossa puolikkaan kerrallaan ennalta ehkäisevänä. Väsähdän yleensä iltapäivästä, mutta jos otan sen vasta siinä kohtaa en nuku yöllä lainkaan. Jos tiedän, että on tulossa tiukka päivä, otan sen heti aamusta, jolloin se kantaa minut yli sen päivän. Sen lisäksi syön iltaisin Triptyliä. Se auttaa nukahtamaan paremmin ja jalat ei lähde samalla tavalla radalle. Mikä onkin ehkä yksi inhottavimpia oireita.
Tuttavapiirissä on aika paljon MS-tautia, ei kuitenkaan suvussamme. Sairaus ei sinäänsä minua haittaa. Olen oikeastaan käyttänyt sitä jopa surutta hyödykseni. Olen poistanut kaikki energiaa syövät ihmiset läheisyydestäni ja jos sairaus käy kovasti päälle aion myös päästää irti kaikista kissanristiäisistä vedoten siihen, että olen väsynyt. Jotain hyötyä tästä on pakko saada! Eikä se edes oikeasti ole paskapuhetta, jokainen jolla on, tai on ollut fatiikkia tietää miten hirveää se on.
Aina en ole ihan varma mikä johtuu siitä, etten ole enää 25-vuotias ja mikä siitä, että minulla on MS-tauti. Sama käy jos koskee vaikka pikkuvarpaaseen, heti miettii onkohan se MS-tautia. Myös muiden on vaikea erottaa mikä johtuu mistä ja olenkin joutunut esimerkiksi vanhemmilleni sanomaan ylettömän huolehtimisen vuoksi, että kerron kyllä kun joku on huonosti. Parhaimmillani olen vähintäänkin yhtä tehokas kuin muut. Huonoimmillani olen vaan hidas. Jos meidän nyt pitää tehdä 20 tuntia töitä, niin pystyn sen tekemään yhtä hyvin kuin muutkin. Sillä erotuksella, että huomenna muut kävelee vähän ontuen kun paikat on kipeät ja minä olen lähinnä kuollut.
Niitäkin frendejä on, jotka elävät pelkästään MS-tautia. Itse koitan tehdä MS-taudista itseni näköisen. Toivon, että olen sellainen henkilö, että kuunneltuaan mun tarinoita joku voi funtsia, ettei se ole niin paha asia.
Olen tosi ylpeä, että perustettiin ihan menestyvä firma sairastumisen jälkeen. Tämä ei todellakaan mennyt niin, että firma olisi ollut jo olemassa ja nyt vaan lypsetään lypsävää lehmää. Vaan oli pakko keksiä jotain. Aikaisemmin olen toiminut alkoholin maahantuontifirmassa ja ravintoloissa. Koulutukseltani olen ravintolakokki ja ravintolan esimies, mutta kokin töitä en ole tehnyt päivääkään.
Kotona kokkaan silloin tällöin, mutta päävastuu on Stinalla. Olemme ehkä hieman vanhanaikainen pariskunta ja Stina kantaa ison vastuun päivittäisistä asioista. Väittäisin, että hän kantaa sitä ihan suht mielellään. Itse olen se, jolla on aina jotain prokkiksia ja tekee kaikkea mikä on hauskaa. Mutta hänen rooli ja tärkeys on suuremmat kuin hän ehkä itse tajuaakaan.
Puhutteko keskenään siitä, että minkä verran kumpikin tekee, vai oletteko vain ajautuneet tähän tilanteeseen?
Puhumme kyllä ja väittäisin että nämä ovat ihan keskusteltuja päätöksiä. Välillä kinaa syntyy kun minä ärsyynnyn siitä, että Stina ärsyyntyy kun olen väsynyt ilman syytä. Hän tietää kyllä mistä se johtuu, mutta jos fatiikkia ei ole koskaan kokenut itse on sitä vaikeaa todella ymmärtää kunnolla.
Olemme olleet kohta 20 vuotta yhdessä ja tunnemme toisemme super hyvin. Olemme kasvaneet aikuiseksi yhdessä ja ylä- ja alamäet ovat yhteisiä. Hirveän monella tavalla elämä ei ole koskaan ollut parempaa kuin nyt. Mikä voi kuulostaa tosi tyhmältä monen MS-tautia sairastavan korvissa. Mutta jollen olisi sairastunut MS-tautiin olisin todennäköisesti sairastunut johonkin muuhun tai tapattanut itseni työllä. Meidän joukkue on todella vahva. Jos kaikilla olisi näin vahvat joukkueet maailma olisi paljon parempi paikka.
Kiitos tuhannesti Jonas, että suostuit tähän juttuun <3 Maistelkaa Kimiton oluita jos pääsette niihin käsiksi! Ja tänä viikonloppuna menkää moikkaamaan Turku Food & Wine festivaaliin, minäkin pyörähdän siellä lauantaina. Hyvällä tuurilla voitte treffata meidät molemmat 😉
Terkuin
