Kyselin Instagramissa, kiinnostelisiko teitä lukea vähän rahajuttuja. Vastaus oli 98% kyllä, ja koska olen melko intohimoinen rahan suhteen, ajattelin perustaa juttusarjan rahasta. Ja mistäpä tietäisin paremmin kuin omista rahoistani!
Tämän hetkinen koronatilanne varmasti aiheuttaa sressiä myös rahan suhteen monilla. Tämän postauksen, eikä tulevien, ei ole tarkoitus lisätä stressiä, vaan puhtaasti kertoa miten itse hoidan raha-asiani. Tällä hetkellä tulevaisuus näyttää epävarmalta meidänkin silmissä, kun Kimmo on lomautettuna, raksa käynnissä ja maailma sekaisin.
Mutta mennään ajassa vähän taakse päin, aikaan ennen koronaa, jolloin tämäkin postaus on alunperin kirjoitettu.
Aloitetaan vaikka siitä, että miten kahden duunarin lapsella, MS-tautisella sairaanhoitajalla on velaton uusi Skodan farmari ja omakotitalo rakenteilla? Yhtään perintöä en ole koskaan saanut, minulle ei ole säästetty pesämunaa vanhempien puolesta, eivätkä vanhempani ole myöskään koskaan maksaneet elämisestäni mitään sen jälkeen kun omilleni muutin. Vastaus ei löydy rikkaasta siipastakaan. Avomies on, muttei valitettavasti rikas, vain rakas.
Vanhempani ovat olleet siis ihan perusduunareita. Lapsena me emme tehneet ulkomaanmatkoja, en saanut harrastaa kalliisti, ja valtaosa vaatekaapistani täyttyi siskon vanhoilla kledjuilla. Ratsastamassa sain käydä kerran kuukaudessa, koska laji oli niin kallis. Muun ajan notkuin kentän laidalla katsomassa kun kaverit kävi tunneilla. Kypärä lainattiin tallilta ja kumisaappaat toimi hyvin. Muistan edelleen kun vihdoin sain oman ratsastuskypärän joululahjaksi vuosien harrastamisen jälkeen, se jos mikä oli siistiä.
Ruokaa sen sijaan oli aina ja puhtaat vaatteet. En koskaan kokenut, että olisin jäänyt jostain paitsi, tai että olisin jollain tapaa köyhästä perheestä. Elettiin lama-aikaa, kellään ei ollut rahaa ja meillä rahat meni rakentamiseen. Oltiin siis oikeastaan rikkaita 😀 . Viikkorahaa en saanut, enkä rahaa koetuloksista. Aikuisiällä vanhemmat ovat kyllä auttaneet tiukan paikan tullen, mutta mitään säännöllistä puhelinlaskujen, sähkölaskun tai vuokran maksamista meillä ei ole harrastettu.
Meille lapsille opetettiin jo nuorena elämän yksinkertaisin yhtälö. Tee töitä ja saat rahaa. Rahalla sitten maksat elämisesi ja jos tienaat vähän enemmän niin vielä jotain kivaa päälle. Velkaa ei pidä haalia. Ekan duunin hankinkin jo 14-vuotiaana, jaoin ilmaisjakelulehtiä kahdesti viikossa kaverini kanssa. Sen jälkeen en ole työttömänä ollutkaan.
Asuimme aina omistusasunnossa ja luulen, että siitä jäi minullekin mielikuva, että oma kämppä se olla pitää. Vanhempani rakensivat omin käsin omakotitalon oman työnsä ohessa. Neljä vuotta siihen meni, ja uskon sen opettaneen minulle, että kaiken voi saada, kunhan vähän malttaa.
Olin seurannut asuntojen hintoja jo kuusi vuotta, kunnes valmistumisen jälkeen marssin pankkiin. Minulla oli hyvin selkeä ajatus alueesta, josta asunnon halusin, mutta ei vielä itse asuntoa siinä kohtaa kiikarissa. Olin havahtunut ASP-säästämiseen vasta reipas vuosi aiemmin, joten ASP-lainaa en saanut. En ollut muutenkaan kerryttänyt säästöjä paria sataa enempää, koska opintojen aikana tulot olivat rajalliset ja rajoitetut opintorahan takia. Takaajina toimi vanhempani osalle lainasta ja vinkkinä, että valtion takauksen voi ostaa..
Olin tehnyt tiukat laskelmat minkä verran minulla olisi varaa lainaa maksella takaisin. Olin jo vuosia aiemmin ymmärtänyt, että oma asunto kasvattaa varallisuutta, mutta vuokran maksaminen sen sijaan on kuin polttaisit setelitukkuja takassa. Asuntolaina on opintolainan lisäksi mielestäni ainoa järkevä laina. Harvalla on mahdollisuutta säästää suuria summia asumisen kustannusten päälle, joten miksi et tekisi asumisesta itsestään säästöä? Tiesin, että joskus tulevaisuudessa haluaisin oman talon ja näin omistusasunnon tienä siihen suuntaan.
Alueen valitsin sillä perusteella, että se oli minulle tuttu jo lapsuudesta, melko lähellä yliopistoa, hyvien kulkuyhteyksien varrella ja tiesin asuntojen säilyttävän arvonsa olematta törkykalliita. Etsin kaksiota, löysin, hävisin tarjouskilvan. Tuskastuin kun uutta ei tullut näköpiiriin ja menin katsomaan kolmiota, joka oli 20 neliötä suurempi mitä olin ajatellut. Kohde oli tarjouskauppakohde ja suhtauduin skeptisesti, pelkäsin hinnan nousevan minulle liian korkeaksi.
Noh, näyttöön mentiin, asunto oli siisti, putkiremontti tehty, ilmansuunnatkin omalta kannaltani loistavat (ei paahdetta) ja näkymät metsään. Välittäjältä kuulin, että asunto oli ollut tyhjillään jo puoli vuotta eikä yhtään tarjousta ollut tullut. Jackpot. Arvasin myyjällä olevan jo paine päästä tuosta rahareiästä eroon. Tarjosin lähtöhinnan ja olin 70-neliöisen asunnon omistaja! Tiesin heti tehneeni pirun hyvät kaupat.
Kolme vuotta myöhemmin myin asunnon 45 000 euroa paremmalla hinnalla. Olin toki tehnyt pientä pintaremonttia ja kylpyhuoneremontin, mutta niiden jälkeenkin tuossa oli voittoa semmoisen 30 000 euroa. Sen lisäksi olin luonnollisesti maksanut velkaani tuon kolmen vuoden aikana, noin 13 000 euroa, joten nämäkin rahat sain myynnin yhteydessä takaisin taskuun. Kun vielä valitsin edullisen välitysfirman, niin tilille napsahti vähän päälle 40 000 euroa. Ei lainkaan pöllömpi kolmen vuoden sijoitus, vai mitä sanotte?
Ymmärrän kyllä, että kohdallani kävi aikamoinen onnenkantamoinen tuon asunnon kohdalla. Mutta ihan kaikkea krediittiä en anna tuurille. Ihan itse olin järkeillyt, että keskusta-asunnot ovat huomattavasti kalliimpia, eikä nosta arvoaan samassa suhteessa. Tiesin, että asuntojen hinnat olivat ostohetkellä alhaalla ja uskoin suunnan kääntyvän lähivuosina.
Samoin korot olivat jo silloin matalat, eli lyhensin suurempaa summaa itse lainasta. En oikeastaan matkustellut tai shoppaillut järin kummia, vaan lyhensin lainaa niin paljon kuin pystyin. Tilille säästöön ei jäänyt juuri mitään, rahat oli tiukassa, mutta sepä ei haitannut, sillä sain omani takaisin myynnin yhteydessä.
Ensimmäisen asunnon ei aina välttämättä tarvitse olla juuri se unelmien asunto. Toki jos pätäkkää löytyy niin lukaalia hankkimaan! Joskus kuitenkin kannattavampaa on ostaa vähän haaveilemaansa huonompi, mutta edukkaampi kämppä ja käyttää sitä vipuvartena seuraavaa varten.
Nämä huimat voittoni eivät vielä tarjoa minulle leppoisia ja huolettomia vuosia, vaan niiden seuraava sijoituskohde on rakenteilla oleva talomme. Paljastuksena kerrottakoon, että senkin sijainti, toiminnot ja kulut on suunniteltu jälleenmyyntiä ajatellen, eikä välttämättä ole vielä se ihan unelmien koti 😉 Tosin siitä on tulossa niin kiva, ettei kyllä harmita vaikka asuisimmekin siinä loppuun asti!
Entäs sitten se Skoda? Ylipuhuin Kimmon siihen, että pärjäisimme yhdellä autolla kahden sijaan. Kimmon auto meni vaihturina ja oman RalliRelluni roudasin romuttamolle. Silloin oli käynnissä valtion romutuskampanja, jossa mistä vaan autosta sai 1500 euroa kun sen vei romuttamolle ja osti uuden, rekisteröimättömän ja tietyt päästöarvot täyttävän auton. Myymällä en Renaultistani olisi saanut edes tonnia. (Kerrottakoon, että tuon vuoden 2001 Meganen olin ostanut seitsemän vuotta aiemmin hintaan 2500€. Melko hyvä sijoitus siis hänkin).
Auton valinnassa käytin samaa logiikkaa, kuin kämpän hankinnassakin. Heti ekaksi ei tarvi ostaa sadan tonnin mersua. Autoksi valikoitui Skoda Fabia, mielestäni hinta-laatusuhteeltaan paras farmari. Octavia olisi maksanut kymppitonnin enemmän ja tilaa olisi tullut viisi senttiä lisää ohjaamoon ja tavaratilaan. Mielestäni se ei ollut sen arvoista, varsinkaan kun autot eivät säilytä arvoaan. Melkein puolet hinnasta kuittasimme vaihtoautolla ja tuolla romutuspalkkiolla, loppusumman maksoimme Kimmon asunnon myyntivoitoilla. Jotta tilanne ei olisi ollut epäreilu, lyhensin oman osuuteni hinnasta Kimmolle seuraavan vuoden aikana. Näin vältimme autolainan ja sen kalliit korot.
Samalla luonnollisesti kustannukset putosivat kun kahden auton vakuutukset, verot ja bensat vaihtuivat yhden auton kuluihin, joka vielä kuluttaa vähemmän. Onneksemme työmatkamme on lyhyt ja kuljemme pääsääntöisesti fillarilla, yksi auto siis riittää.
Opiskeluaikojen kituuttamisen jälkeen puskurirahaston kerryttäminen on hakannut takaraivossa. Se ei todellakaan tapahtunut hetkessä, vaan jo pelkästään tonnin luottokorttivelan maksuun meni useampi vuosi. Oli monia kuukausia, kun lyhensin velkaa viidelläkympillä ja loppukuusta jouduin saman viisikymppiä käyttämään uudelleen ruokakauppaan. Jossain kohtaa olin jo niin hyvällä mallilla, että velkaa oli enää kolmesataa. Olin super onnellinen, mutta kuinka ollakaan, Ella sairastui ja eläinlääkäriin meni tonni. Eli se seitsemänsataa, mitä luottokortilla oli varaa ja vielä vähän päälle. Tästä on kuitenkin ponnistettu ylöspäin, nyt luottokortti on nollilla ja puskuritilillä kahden kuukauden palkan verran fyffeä.
Tuo samainen puskuritili tuo tällä hetkellä turvallisuuden tunnetta. Kimmolla on onneksi myös omansa ja meillä vielä yhteisiäkin säästöjä niiden päälle, joten koronan aiheuttama lomautus ja tulojen tippuminen ei ole vienyt meiltä yöunia.
Kysymys on siis hyvin pitkälti valinnoista ja kyvystä ajatella eteenpäin. Tavoitteisiin pääsee tässä elämässä yleensä askel kerrallaan, harvoin maalia saavuttaa yhdellä pituusloikalla. Toki pitää ottaa huomioon, että jos matkustelu on sinulle juuri se asia jota haluat tehdä, ja omistusasunto tuntuu pallolta jalassa, niin you do you! En ole täällä sanomassa miten kenenkin pitää elää tai rahansa kuluttaa, mutta haluan tuoda esiin, että ihan tavallinen pulliainenkin voi valinnoillaan kasvattaa omaa varallisuuttaan, olematta rikaan suvun perijätär tai kaikkein kovapalkkaisimmassa duunissa.
Enkä minäkään täysin ole joutunut mistään luopumaan, pari matkaakin on tullut tehtyä, muttei joka vuosi. Tavoitteenani on päästä jäämään eläkkeelle aiemmin ja että talouteni olisi silloin niin turvattu, että voin kuusikymppisenä tehdä vaikka maailmanympärysmatkan.
Mitkä on sun tavoitteet?
Terkuin
