Olen aina ollut touhukas.
Olen harrastanut muun muassa taitoluistelua, cheerleadingia, rengasvoimistelua, ratsastusta ja sambaa. Olen aina ollut halukas kokeilemaan uusia asioita ja harrastuksetkin ovat vaihtuneet parin vuoden sykleillä. Paitsi ratsastus, sitä tein yli 20 vuotta.
Töitä olen tehnyt muun muassa mainoslehdenjakajana, mansikanpoimijana, postinjakajana, tarjoilijana, vaatemyyjänä, assistenttina, huoltoasemalla, laitosapulaisena suurtalouskeittiössä, lemmikkiliikkeessä ja kaupan kassana. Olin toimittajana 15 osaisessa sarjassa, nimeltään Ratsailla ja rattailla, joka näytettiin maikkarilla vuonna 2007. Solar Filmsillä olin apulaisjärjestäjänä vuonna 2010 kun Turussa kuvattiin Vares-elokuvia.
Nuorena haaveammattejani oli ratsastuksenopettaja, kokki, arkkitehti ja psykiatri. Lukion jälkeen päädyin opiskelemaan Ypäjän Hevosopistoon hevosenhoitajaksi. Edelleen muistelen lämmöllä noita vuosia. Sen reippaan pari vuotta todella tein sitä, mitä rakastin. Valitettavasti fysiikkani (sekä lompakkoni) ei ollut samaa mieltä alan kannattavuudesta, enkä ole valmistumisen jälkeen tehnyt hevosalan töitä. Harrastuksena hevoset kuitenkin pysyivät vielä monta vuotta ja lähes kaiken vapaa aikani kulutin tallilla.
Ypäjän jälkeen opiskelin yhden talven avoimessa yliopistossa psykologiaa, jonka jälkeen totesin, ettei niin teoreettinen opiskelu sopinut minulle. Hain keväällä Taideakatemiaan ja pääsinkin opiskelemaan tuottajaksi. Pidin koulusta, mutta ensimmäisen harjoittelun jälkeen päädyin jäämään töihin tuohon mainitsemaani Vares-tuotantoon, enkä palannut enää koulun penkille.
Jälleen pohdin mitä haluaisin tehdä isona ja päätin hakea Eläinlääketieteelliseen. Hainkin yhteensä kolme kertaa, mutta valitettavasti en koskaan päässyt sisälle. Lopulta minusta tuli sairaanhoitaja ja olen valintaani erittäin tyytyväinen.
Opiskeluaikana tein kolmea eri työtä ja harrastin aktiivisesti, ratsastuksen lisäksi kävin myös juoksukoulussa ja silloin tällöin salilla ja joogassa, miten nyt satuin ehtimään.. Lisäksi olin muutamia vuosia aiemmin saanut labradorinnoutajan elämääni. Päiväni olivat minuuttiaikataulutettuja monta vuotta. Kotona kävin lähinnä nukkumassa.
Ja sitten sairastuin.
Tahtini ei suinkaan heti lähtenyt hidastumaan, vaan päin vastoin ilmottauduin ensimmäiseksi Crossfitin alkeiskurssille. Onneksi se jäi siihen yhteen kurssiin. Mutta tahti pysyi yllä vielä nelisen vuotta, jonka aikana erosin, valmistuin, muutin kolme kertaa, kävin läpi neljä eri MS-lääkettä, täytin 30 vuotta ja aloitin samban uudelleen hiipuneen hevosharrastuksen tilalle.
2017 sambakoulullamme oli iso 30-vuotis juhlashow, joten koko alkuvuoden tein kolmivuorotyötä, kävin treeneissä nelisen kertaa viikossa, punnitsin kaikki ruokani ja loppuajan ompelin 5 eri esiintymisasua. Ystäviäkin näin parhaani mukaan ja lenkitin tottakai koiraani.
Ystäväni hengästyivät jo kuunnellessaan viikkoaikatauluani, mutta minulle tämä oli normaalia. En edes tiennyt miten muuten elää. Kroppani huusi viimeisiään ja olin jatkuvasti väsynyt, ärtynyt ja itkuinen. En ollut pystynyt pysähtymään vuosiin.
Kun show oli ohi päätin jäädä pois kesän sambakarnevaaleilta, joka oli ensimmäinen kerta, kun pystyin tekemään päätöksen jäädä jostain kivasta paitsi. Koska niin kuluttavaa kuin tuo elämäntyyli olikin, niin valtaosa siitä oli kivaa tekemistä. Rakastin tanssimista, samban rytmiä, kimallusta ja höyheniä. Tokikaan en vieläkään kyennyt täyteen lepoon, vaan innolla lähdin mukaan kun kasattiin tyttöbateriaa soittamaan karnevaalien iltajuhlaan. Koska eihän niitä soittotreenejä nyt ollut kuin muutamat ja äkkiäkös sitä oppii yhtä sambarumpua paukuttelemaan..
Tuli kesä, kesän riennot ja syksyllä loppui puhti. Olin vuotta aikaisemmin aloittanut psykoterapian (tästä lisää myöhemmin) ja itkin terapeutilleni ja psykiatrilleni kuinka voin huonommin kuin koskaan. Testeissä pisteeni lähentelivät vakavaa masennusta. Olin niin väsynyt, etten pystynyt hoitamaan koiraani enää kunnolla ja iltaisin hampaiden pesu tuntui ylivoimaiselta. Kävely ulko-ovelta hissille sai minut hengästymään. MS-tautini alkoi oireilla. Mielialani heittelehti nollasta sataan ja iltaisin pelkäsin herääväni aamulla psykoosissa. Itseluottamukseni oli miinuksen puolella. Töissä jatkoin kuitenkin normaalisti.
Tällöin minulle aloitettiin ensi kertaa lääkitys mielialaan. Ja miten suuri apu siitä on ollutkaan! Samaan aikaan vaihdoin työpaikkaa (kolmivuorotyötä tosin edelleen) ja luovuin sambasta kokonaan. Päätin, että seuraavan vuoden omistan levolle. Kävin toki töissä, mutta jätin kaiken urheilun rauhallisia koiran lenkityksiä lukuunottamatta. Aloin opetella sanomaan ei sosiaalisillekin tapahtumille ja viettää aikaa kotona. Alkutalvesta tapasin nykyisen avopuolisoni ja kotona hengailu alkoi kiinnostaa vielä vähän enemmän 😀
Yht’äkkiä huomasin vuoden menneen ja oloni parantuneen merkittävästi. Aloin olla oma iloinen itseni ihan oikeasti, enkä vain kulissina julkisesti. Jatkuva kiire on loppunut ja nautin rauhallisista koti-illoista ja pitkistä aamuista. Töihin lähtö ei enää tunnu hitaalta itsemurhalta, vaan töihin on kiva mennä. Olen oppinut tunnistamaan tilanteita, jotka ovat liian kuluttavia ja lepäämään kun keho niin vaatii. Sekä hyväksymään sen, että MS-tautini johdosta kroppa vaatii hieman enemmän palautumisaikaa. Kiloja on tullut kymmenen lisää, mutta sekään ei vie iloani siitä, että voin nykyään niin paljon paremmin.
Mutta ilmaiseksi ei tätä ole saavutettu. Takana on kaksi ja puoli vuotta terapiaa kerran viikossa, aktiivista pyrkimystä itsensä kehittämiseen sekä monta yritystä ja erehdystä. Koen, että halu toipua ja syntymälahjana saatu kova elämän nälkä ovat olleet avainasemassa matkalla parempaan oloon. Olin todella valmis tekemään töitä sen eteen, että voisin paremmin.
Pikku hiljaa olen alkanut palauttaa liikuntaa osaksi arkea. Varovasti, sillä tiedän riskien vaanivan kulman takana. Opettelen kuuntelemaan kehoani ja suhteuttamaan tekemiseni sen mukaan. Ja nautin tästä uudesta minästä <3
Terkuin
