Hei sinä laiska ihminen!

1+

Vitsi sä oot laiska. Koitat selitellä väsymyksellä, oikeesti sulta puuttuu vaan selkäranka. Reipastu jo. Koita nyt edes vähän tsempata. Häpeä. Kaikki näkee, että sä vaan lihot ja laiskistut.

Käsi ylös, jos sanoisit noin kaverille. Luulen, että monikaan ei nouse. Aika harva latelisi noin suoraa ja ankaraa puhetta kenellekkään. Kuulostaako silti tutulta? Johtuuko se siitä, että puhut näin itsellesi?

Olen kärsinyt väsymyksestä nyt enemmän tai vähemmän 7 vuotta. Viime syksystä lähtien se on ollut läsnä lähes koko ajan. Kun väsymyksestä tulee uusi normi, alkaa helposti kyseenalaistamaan, onko väsymystä oikeasti olemassakaan vai olenko vain muuttunut laiskaksi. Kroppa huutaa lepoa, mutta silti mietit, että nyt vaan reipastut ja lähdet salille. Joskus se toimiikin.

Havahduin asiaan kun eilen heräsin, enkä ollutkaan väsynyt. Kuin olisin herännyt kuukausien koomasta ja värit näytti kirkkaammilta kuin aikoihin. Tajusin, että laiskuudesta ei ole kyse. Koska kun väsymys väistyy, jaksan kyllä. Jaksan treenata, jaksan tehdä kotitöitä, jaksan lukea, jaksan opetella uutta.

Miksi ihmeessä sitten on pakko piiskata itseään jatkuvasti? Luulen, että omalla kohdallani se liittyy osittain pelkoon siitä, että väsymys ei väisty enää ikinä. En ole valmis jäämään petiin lopuksi elämäksi, sillä täällä on aivan liikaa asioita, joita en ole päässyt vielä kokemaan. Siksi koitan väsymyksestä huolimatta mennä ja tehdä. Toinen puoli liittyy tietysti siihen, mitä ihmiset ajattelee. Samalla kuitenkin teen hallaa itselleni ja sabotoin oman toipumiseni.

Sillä eilen, vaikka heräsin virkeänä, annoin itselleni luvan levätä. Ulkona oli harmaata ja sateista, mitään ei “pitänyt tehdä”. Ja yllättäen sainkin vielä lisää energiaa. Kun poistin paineen ja pakon, olikin ihan mukava lähteä lenkille.

Miten tämän saisi iskostettua omaan päähän? Olen puhunut ennenkin oman kehon kuuntelusta, ja nimenomaan siitä, mitä keho tarvitsee minäkin hetkenä. Hälyä on niin paljon, että oman kehon viestit ovat kuin pieniä kuiskauksia, joita kukaan ei kuule.

Ensi kerralla kun mietin, olenko vain laiska, koitan pysähtyä hetkeksi ja kysyä, että mitä mulle kuuluu? Ihan oikeasti? Päästää kropan ääneen ja antaa sen kertoa mitä se tarvitsee. Joskus se tosiaan voi olla kävely ulkoilmassa ja joskus 12 tuntia sohvalla Kardashianeiden parissa.

Ja kysyn myös sulta, mitä sulle kuuluu? Ei, säkään et ole laiska. Jos sä et tänään jaksa, niin lepää, usko, mitä sun keho sulle kertoo.

Terkuin

1+

Lue myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.