Kävin hiljattain keskustelun erään ihmisen kanssa, joka kertoi lukeneensa blogiani ja kysyi miksi lopetin sen? Menin hetkeksi sanattomaksi, koska en ole itse missään kohtaa ajatellut, että olisin lopettanut blogini. Sitemmin tajusin, että tosiaan, jos ei kirjoita mitään vuoteen, niin ehkä saattaa antaa vaikutelman, että homma on over 😅
Se ei kuitenkaan ole ollut tarkoitus, vaan itse olen ajatellut, että tässä on ollut hmmm, luova tauko. Tai ehkä luovuuden keräämistauko. Kun sain sylkäistyä tänne aikanaan oman tarinan, hartioilta lähti viitta ja tulikin vähän tyhjyys. En jaksanut jauhaa omasta MS-taudista, koitin puhella vähän muusta, mutta se ei jotenkaan tuntunutkaan luontevalta täällä. Sitten en oikein osannut tehdä mitään.
Minulla meni hetki ymmärtää, että Maria’s Superpower, on joo perustettu MS-taudin ympärille, mutta on kasvanut mini henkilöbrändiksi ja henkilö tilin takana on paljon muutakin kuin sairautensa. Instagramissa vallan on ottanut vauva (!) ja perhe-elämä hetkeksi, ja ihmettelin jossain kohtaa, että miksi nämä ihmiset edelleen haluaa katsoa mun julkaisuja ja edelleen seuraavat, vaikken edes puhu MS-taudista enää. Yksi seuraaja muistutti, että kyllähän he (ainakin ne ketkä on seurannut kauan) tietää sairaudesta, ilman, että siitä joka välissä mainitsen, jolloin se vauvapuhekin on kuitenkin kertomusta arjesta sairauden kanssa. Se oli musta ihanasti sanottu siinä tilanteessa ja jotain mitä en ollut osannut itse ajatella. Kiitos siis jokaiselle teistä, joka on matkassa mukana, seuraa sitten minkä syyn takia tahansa.
Kuten sanottu, oma sairastuminen ja sen aiheuttama kriisi tuli käsiteltyä blogin myötä ja ja puhuminen omasta itsestä ei enää tuntunut kauhean luontevalta, varsinkin kun vointi (ainakin fyysisesti) oli aika hyvä koko ajan. Sain instagramissa ja sähköpostitsekin paljon viestiä muilta sairastavilta ja kuulin heidän tarinoitaan. Koko ajan mietin, että miten nämä tarinat saisi muiden kuultavaksi ja luotua jonkinlaista yhteisöä sairastavien kesken. Koska niin usein viesteissä toistui samat asiat, pelot, uupumus, oma näkymättömyys, epätietoisuus ja niin edelleen. Minä näin viestien saajana, että meitä on monta samoilla ajatuksilla ja oloilla, mutta en pystynyt välittämään sitä eteenpäin.
Tuli fiilis, että mun on aika toimia jonkinlaisena viestin viejänä ja auttaa muiden tarinoiden kertomisessa eteenpäin. Tästä on jo yli kolme vuotta, kun ekan kerran aloin varovaisesti haaveilla podcastista ja nyt vihdoin se käy toteen! Viimeinkin saan tuotua myös muiden ääntä kuuluviin ja erilaisia kokemuksia ilmoille! En ole hetkeen ollut mistään näin innoissani 😍. Toivon syvästi, että podcast tuo vertaistukea, inspiraatiota, lohtua, tietoa ja mahdollisuuksia kaikille kuulijoilleen.
Samalla sain itse myös uutta inspiraatiota kirjoittamiseen. Voin jotenkin päästää MS-taudin viitan lopullisesti hartioilta ja tehdä tästä oman pienen kanavani, jonne antaa kirjaimien virrata mistä ikinä haluankaan puhua. Olen aiemmin myös ottanut painetta kuvista ja julkaisuja on jäänyt pöytälaatikkoon, koska en ole jaksanut nähdä vaivaa kuvien ottamiseen ja editoimiseen blogia varten. Nyt irroitan siitäkin ja annan itselleni vapauden ensisijaisesti kirjoittaa. Kuvat jääköön kakkoseksi ja ovat mitä ovat jatkossa. Koitan löytää itseni jonnekin harmauden välimaastoon mustavalkoisesta ajattelumallista.
Hypätään siis takaisin hevosen selkään (olispa kirjaimellisesti!), ja herätellään henkiin myös tätä kanavaa. En lupaa kovin tiivistä julkaisukalenteria, joten jos aktiivisesti haluat olla menossa mukana, tule instagramiin, siellä juttua riittää lähes joka päivälle!
Ja pistä kalenteriin ylös, 29.3 tulee korvakarkkia, eli podcastin ensimmäinen jakso ulos!
Terkuin
