Olenkin jo aiemmin kertonut, että entisessä elämässä tuli heppailtua sangen runsaasti. Niin paljon, että opiskelin hevosista itselleni ammatin, jota en ole koskaan sen enempää harjoittanut. Vuosia hevoset oli elämäni suola ja sokeri ja tallin porukka toinen perheeni.
Sitten tuli opinnot, koira ja arjen kiireet. Rahaa sen sijaan ei tullut. En pystynyt harrastamaan enää siinä määrin kuin olisin halunnut, joten en harrastanut enää lainkaan.
Pari päivää sitten veikkasin, että olen viimeksi istunut hevosen selässä 2 tai 3 vuotta sitten. Noh, pieleen meni, sillä löysin todistusaineistoa viimeisestä kerrasta. Se on ollut vuoden 2015 kesäkuussa. 4 vuotta sitten.
Nämä välissä olevat vuodet olen ajatellut, että sitten joskus. Sitten kun Ellaa ei enää ole, sitten kun rahaa on enemmän, sitten kun. Ja joskus ajattelin, ettei ehkä enää ikinä. Hevosharrastus on äärimmäisen aikaa vievä ja kallis harrastus. Täysin vaaratonkaan se ei ole, tästä itselläni on muistona revennyt kierrukka polvessa, murtuneet kylkiluut, sijoiltaan mennyt solisluu ja lukuisat jo parantuneet ruhjeeet.
Mutta, kerran heppatyttö, aina heppatyttö. Suunnilleen viime kesästä lähtien hevoset ovat alkaneet pyöriä mielessäni jälleen enemmän. Kotini lähellä oleville pelloille on parina viime kesänä tuotu hevosia laiduntamaan ja lenkkien yhteydessä olen niitä käynyt rapsuttelemassa silloin tällöin. Instagramin feediin on alkanut ilmestyä hevosia ja Youtubessakin olen eksynyt heppavideoita katselemaan.
Kun kuulin, että Neuroliitto järjestää tänä keväänä viikonlopun kestävän ratsastuskurssin olin hypätä pöksyistäni. Ensin innostuin varovasti, ompa kiva päästä taas vähän ratsastelemaan. Nyt olen melkein sekoamassa innostuksesta, enkä malta enää millään odottaa!
Kävin kaivamassa varastosta vanhat ratsastuskamat. Ratsastushousut, kypärä, saappaat, vanhat tallitakit ja hanskat löytyivät sullottuina ja vienosti hevosilta tuoksuvina pahvilaatikosta. Saappaat edelleen hieman kuraisina.
Yksiin housuihinkin mahduin, kun oikein sulloin, mutta lienee aihetta ostaa uudet kuitenkin. Onneksi kuitenkin kypärä ja saappaat käyvät edelleen.
Vaatteita sovittaessa paloni takaisin selkään viimeistään heräsi. En tiedä pysynkö edes kyydissä enää, mutta tarve päästä nuuhkimaan lämpöisen hevosen tuoksua ja upottamaan sormet harjaan on jo lähes ylivoimainen.
Onneksi enää ei tarvitse odottaa kauaa, sillä ensi viikon perjantaina auto starttaa kohti Sappeen Ratsutilaa. Kolme päivää ja kaksi yötä hevosen tuoksua ja uusia kavereita, niin kuin ennen vanhaan ratsastusleireillä konsanaan.
Oletko sinä herättänyt henkiin jonkun vanhan harrastuksen?
Terkuin
