Puhutaanko hetki uudenvuodenlupauksista? Vuosi vaihtui jo monta kuukautta sitten, mutta lupauksethan tehdään yleensä koko vuodeksi. Moniko on jo unohtanut omansa?
Tämän lepovuoteni, tai oikeastaan puolentoista vuoden, päätteeksi uupumukseni on hieman hellittänyt, masennus saatu aisoihin ja kiloja kerrytetty kymmenkunta. Tilanne on ikäänkuin nollattu tai resetoitu. Halusin kirjoittaa ylös, että mitäs sitten tästä eteenpäin.
Vuoden vaihteen jälkeen aloitin kirjaamalla ylös asiat, joihin en ollut tyytyväinen tai joihin halusin muutosta. Näihin kuului esimerkiksi laskenut lihaskunto, kropan jäykkyys, kiire, suorittaminen, säästäminen, ystävien kanssa vietetty aika (liian vähäinen siis) ja sisätiloihin jämähtäminen.
Seuraavaksi listasin ylös asiat, joista nautin ja joita haluaisin tulevaisuudessa tehdä tai saavuttaa. Näihin kuului muun muassa hitaat aamut, vaellukset ja luonnossa liikkuminen, jooga, uuden oppiminen, kitaransoitto, siisti koti, illanvietot ystävien kanssa, stressittömyys, hyvä ruoka, liikunnan ilo, terve ja voimakas keho sekä talouden tasapaino.
Tämän jälkeen aloin kirjaamaan mitä minun tulisi tehdä nämä saavuttaakseni ja missä ajassa.
Tässä kohtaa pistin stopin omalle toiminnalleni. Olin jälleen luomassa itselleni aikatauluja, sääntöjä ja tiukkoja tavoitteita, juuri kun olen pääsemässä niistä eroon. Vanhat tavat pysyvät tiukassa.
Päätin, että unohdan kaikki muut sivut ja säilytin vain tuon, johon olin listannut itselleni nautinnollisia asioita. Tavoitteeni vuodelle 2019 olkoon siis tehdä asioita, joista minulle tulee hyvä mieli ja joista nautin. Ilman pakkoa ja aikatauluja.
Halusin kerrankin lähteä tavoittelemaan hyvää oloa positiivisuuden kautta ja lempeydellä itseäni ja kehoani kohtaan. Vuosia olen tätä runnonut ja rääkännyt. Hölmö on se joka hakkaa jatkuvasti päätä seinään ja toistaa samoja virheitä uudelleen.
Jännästi on pitänyt käydä pohjan kautta, että on oppinut arvostamaan itseään ja kehoaan. Tässä kohtaa voin esittää jopa pienen kiitoksen sairaudelleni, sillä ilman sitä en olisi tätä tietä kulkenut. Tämä keho ja elämä ovat ainoat jotka minulla on, niitä on siis syytä vaalia ja kohdella hyvin. Ja mieluiten tekemällä niitä asioita, joista oikeasti pidän.
Mites tämä kaikki on sitten sujunut? Kolmisen kuukautta on ehditty elää vuotta 2019. No eipä tietenkään asiat muutu vain kirjoittamalla nättejä sanoja paperille. Arki jatkuu arkena, töissä on käytävä, koira hoidettava ja kämppä pidettävä siistinä. Siihen kun vielä yllättäen tuli mukaan talonrakennusprojekti, niin hupskeikkaa olikin taas sumplimista aikatauluissa ja jaksamisessa.
Mutta edistystäkin on tapahtanut. Ostin pitkästä aikaa kortin joogaan
ja olen parilla tunnilla jo käynytkin. Täällä Turussa suosittelen Pure Movea, jolla on salit keskustassa ja Martissa, laaja tuntivalikoima ja kivat ohjaajat <3. Toinen on Temppelin emäntä, joka pitää joogaa mm. ihanassa Villa Järvelässä, jossa pääsee myös avantoon.
Suurin muutos itselläni tapahtuu kuitenkin edelleen ihan tuolla pääkopassa. Koitan kaikissa asioissa miettiä mikä on oikeasti riittävästi minulle ja mitä tarvitsen. Suorittajalle ja perfektionistille mikään ei koskaan riitä, eikä ole riittävän hyvä.
Erään joogatunnin jälkeen pukuhuoneessa pari naista kävi keskustelua, jota kuuntelin vaatteita vaihtaessa. Toinen heistä opiskeli joogaohjaajaksi ja kertoi toiselle, miten on oppinut erottelemaan sen, mitä tarvitsee ja mitä haluaa. Että esimerkiksi joogaan voi haluta mennä, mutta keho oikeasti tarvitsee lepoa. Tai toisin päin, haluaa jäädä sohvalle, mutta keho oikeasti tarvitsisi liikettä.
Jäin pitkään pohtimaan tuota keskustelua. Kuinka vaikeaa on erottaa tarve ja halu toisistaan? Ja kumpi meitä ohjaa tässä elämässä? Kumpikaan ei ole huonompi toistaan ja kumpaakin tarvitaan. Ei minun tarvitse osata soittaa kitaraa, mutta haluan. Toisaalta tarvitsen paljon lepoa, mutten haluaisi suoda aikaa sille.
Avainsana taitaakin olla se tunnistaminen ja sitä olen koittanut harjoitella. Omaa kehoaan tulee helposti kuunneltua hyvin vähän, mitä se oikeasti tarvitsee? ja milloin halu menee tarpeen edelle.
Itsemyötätunto ja itsensä kuuntelu on jotain, mitä ei kouluissa opeteta. Tiedän valtavan monta oman ikäluokkani naista, joilla suorittaminen ja ankaruus itseään kohtaan ovat hallitsevia piirteitä. Omaa tekemistä johdetaan kepillä porkkanan sijaan.
Olisiko aika opetella hiljentymään pieneksi hetkeksi ja kuunnella, mitä itse koittaa viestittää itselleen? Tunnustella kurjiakin fiiliksiä ja kysyä mistä ne syntyvät? Ihmisen perustarpeesta vai halusta?
Olimme viime syksynä katsomassa Jimmy Carrin stand-up esitystä, jossa eräs hänen vitseistään kolahti. Hän kertoi pojasta, jota koulukiusattiin ja joka sen lisäksi viilteli itseään iltaisin. Hämmeentyneenä hän ihmetteli, että kenen puolella tuo poika oikein oli?
karu asia kertoa vitsin muodossa, mutta hyvin sanottu.
Kenen puolella itse olet?